Miller Genuine Draft

Darren tarttui kaksin käsin painavaan, pitkävartiseen lekaan, nosti sen korkealle päänsä päälle ja iskin moukarin paalun päähän. Mäjäys kuului, ja paalu upposi jälleen muutaman sentin kuivaan ja kovaan Arizonan maahan. Darren pyyhki hikeä kasvoiltaan, tarttui jälleen lekaan ja antoi taas uuden iskun paalulle. Jälleen tömähti, ja paalu oli taas vähän syvemmällä.

Joe seurasi Darren työskentelyä vierestä ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Jo pelkkä Darrenin työskentelyn seuraaminen sai Joen hikoilemaan. Aurinko porotti täydeltä terältä, eikä tuulen vireestä ollut tietoakaan. Miehet olivat ahkeroineet hevosaitauksen parissa aamusta lähtien. He olivat saaneet jo kymmenkunta paalua maahan, jotka valmiina muodostaisivat reilun neliönmuotoisen aitauksen, jossa hevoset voisivat rauhassa ulkoilla.

Paksut paalut, halkaisijaltaan noin kaksikymmentä senttiä, oli eilen haettu serkun työmaalta, jossa ne olivat jääneet tarpeettomiksi. Veljekset olivat nousseet aikaisin aamulla ylös, ajaneet avolava-autolla serkun tilalle kymmenen kilometrin päähän, pinonneet paalut lavalle ja ajaneet takaisin. Perillä kotitilalla Joe ja Darren olivat teroittaneet kirveellä paalujen toisen pään, jotta paalut uppoaisivat paremmin preerian kuivaan maahan. Teroitettuaan paalujen päät toinen veljeksistä oli hakulla pehmittänyt maata, ja toinen oli lapioinut maata syrjään. Valmiiseen kuoppaan oli asetettu paalu ja paalun viereen teline, jolta pääsi paremmin moukaroimaan paalua. Loppu olikin raakaa työtä, moukari kädessä, uudestaan ja uudestaan, isku iskun jälkeen, sentti sentiltä, hikipisara hikipisaralta. Välillä oli haettu lisää paaluja ja telinettä siirretty uuden reiän kohdalle. Ja taas moukaroitu.

– Nyt saa riittää, ei jaksa enää, sanoi Darren.

– Lyödään vielä yksi niin saadaan tämä sivu valmiiksi, ehdotti Joe.

– Seuraavaksi lyön sinua, jos en pian saa jotain juotavaa.

– Lyö vaan, mutta tiedät, miten viime kerralla kävi.

– No, se oli silloin. Selvinpäin teen susta hakkelusta.

– Älä yhtään uhoa velipoika. No mennään sitten huilaamaan.

Darren laskivat moukarin maahan ja asteli veljensä perässä talolle.

Darren istahti kuistilla olevaan tuoliin ja jäi katselemaan preeriaa, joka jatkui silmänkantamattomiin, ainoastaan lännessä tasangon lakeutta häiritsivät punaiset vuoret, jotka nousivat kuin tyhjästä kohti taivasta. Darren otti märän paidan päältään ja kuivasi sillä hikistä ruumistaan. Paita tuli hiestä likomäräksi, aurinko ja työnteko olivat tehneet tehtävänsä. Darren oli tottunut tekemään ahkerasti töitä, mutta viimeaikoina ikä oli alkanut jo painaa, ja jokainen päivä oli taistelua.Myös kipeä polvi vihoitteli ja muistutti, ettei vanhuus tullut vaivoitta.

Joe tuli kuistille ja ojensi veljelleen pullollisen kylmää Milleriä. Veljekset pyöräyttivät korkit irti ja viskasivat ne kuistilla olevaan sankoon. Korkit kilahtivat sangoin reunoihin ja asettuivat aloilleen sangon pohjalle muiden korkkien seuraksi.

Kylmä pullo tuntui hyvältä kädessä. Veljekset kilauttivat pulloja kevyesti yhteen ja kaatoivat kylmää olutta kurkusta alas. Oluet oli nopeasti juotu, ja Darren kävi hakemassa toiset. Taas korkit napsahtivat auki ja lensivät sankoon.

– Kyllä tässä kelpaa katsella preeriaa ja juoda olutta, sanoi Darren.

– Onhan tää raikasta, mutta töitä tässä on vielä edessä. Ei aitaus olutta juomalla valmistu.

– Maku on raikas, mutta hieman mauton. Oluessa pitää olla makua ja luonnetta, niin kuin naisessa.

– Äääh, älä jaarittele, tää on olutta ja sillä hyvä.

– Pullokin on kaunis ja varsinkin tää etiketti tässä: mustaa, valkoista, kotka, kultainen olut taustalla ja valkoinen vaahto.

– Älä houri velihyvä, vedä se olut loppuun, niin lähdetään hommiin.

– Voi, kun voisi vain katsella tässä preeriaa, kuunnella varpusten viserrystä ja juoda olutta.

– Nyt mennään, sanoi Joe, otti hatun tuolin nojalta ja lähti kävelemään kohti seuraavaa pylvästä.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Darren joi viimeiset kulaukset Milleriä, puki paidan päälleen ja asteli Joen perään. Pian preerialla kumahteli taas ontot kumaukset, toinen toisensa perään, jotka kuuluivat kilometrien päähän. Ainoastaan välillä kumaukset hiljenivät pidemmäksi aikaan, mutta jatkuivat taas vähän ajan kuluttua uudelleen. Vasta auringon laksettua kumaukset vaimenivat preerialla ja antoivat tilaa kalkkarokäärmeiden kalinalle ja lintujen viserrykselle. Pieni tuulenvire nosti pölyä ilmaan ja heilutti preerian pensaita. Hevoset hirnahtelivat tallissa ja kojootti ulvoi preerialla. Talossa oli hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan Joen epätasainen kuorsaus, ja Darrenin patjan natina, kun hän kääntyi kyljeltä toiselle.