Tiger

Asia Pacific Breweriesin Tiger on vaalea lager, joka on pullotettu 330 ml:n, kohtalaisen tyylikkääseen pulloon. Pullo on melko kapea ja korkea. Kohokirjaimet tuovat pirteyttä ja tyyliä ruskeaan pulloon. Aasialaisittain pullon etiketti on värikäs, ja molemmissa etiketeissä on kuvattu ylväs tiikeri. Tiikeri on kuvattu alaviistosta, mikä korostaa tiikeriä ja sen asemaa. Tiikeri on myös kuvassa ylväässä asennossa, pääkorkealla ja suu ammollaan, ikään kuin karjumassa. Nämä seikat luovat pullolle ja etiketille arvokkuutta, ylväyttä ja voimakkuutta, kuten myös isolla fontilla kirjoitettu oluen nimi Tiger. Arvokkuutta ja ylevyyttä pullolle tuovat myös etiketin aatelisen sininen ja hopea väri.

Maultaan tämä aasialainen tiikeri on mieto ja erittäin hapokas, ei mitenkään voimakas kuin tiikeri. Maussa on mielestäni hiven sitruunaa tai hunajan makeutta, mutta en ole aivan varma. Olut on kepeän raikas ja sopii varmasti mainiosti nautittavaksi kylmänä Etelä-Aasian helteissä. Oluen maku ei hivele makunystyröitä, mutta varsinaisen pettymyksen tarjoaa oluen jälkimaku, joka on valju ja vetinen. Väriltään tämä joitain palkintojakin voittanut olut on vaaleankeltainen, ihan kivan pirteä.

Kevyen raikas olut peittoaa kotimaiset peruslagerit, mutta ei Tiger mitään erityistä makunautintoa tarjoa. Tiger sopii mainiosti janojuomaksi kuumalla kesäsäällä – kuten myös monet muut miedot, vaaleat lagerit.

Murphy's Irish Stout

– Yksi Murphy's.

Baarimikko valutti Murphy'sin tuoppiin, antoi valua rauhassa, vielä vaaleaa, tasaista vaahtoa päälle ja ojensi tuopin minulle. Annoin hänelle kolme puntaa, ja hän pisti rahat vanhaan kassakoneeseen, joka natisi oudosti, kun kassaluukku aukesi.

Tartuin tuoppiin, jossa oli mustaa olutta, nostin huulilleni ja otin pitkän kulauksen. Ensin vaahtoa kostutti huuleni, sitten olutta valui kielelleni, siitä kurkkuun ja lopuksi vatsaan.

BANG.

En ehtinyt huomata muuta kuin Murphy'sin, joka levisi eteeni; lasinsirpaleet, joita lenteli joka suuntaan ja huudon, joka täytti pubin viimeistä nurkkaa myöden. Baarimikko kyykistyi, katosi näköpiiristäni ja näin vain pullot baaritiskin takana. Kun laskin katseeni edessäni oli tuopin kolmannes, jonka reunamat olivat veitsen terävät, vähän niin kuin Himalajan huiput, ja tummaa olutta tiskillä sekä hieman vaahtoa siellä täällä. Kuulin huutoa, kirkumista ja kenkien kopinaa, kun ihmiset ryntäsivät ulos pubista, kuka ovesta, kuka vessan ikkunasta, kuka pubin ikkunasta, kuka mistäkin.

En jäänyt odottelemaan, mihin seuraava luoti osuisi, sillä tiesin, että niitä tulisi lisää, vaan säntäsin pubin perälle. Ohitin matkalla humalaisia, todellakin ympäripäisiä juoppoja, jotka kaatuilivat juostessaan ja yrittivät ottaa pöydistä, tuoleista ja pubin seinistä, kuka mistäkin tukea. Rynnin kohti vessaa, työnsin naiset, nuoret ja vanhukset pois tieltäni. En tuntenut sääliä heitä kohtaa, tunsin pakokauhua, halusin ulos, yöhön, pimeyteen, säilyä elossa, juoda vielä yhden Murphy'sin ennen loppuani. Työnsin hitaampia pois tieltäni, huuto oli korviahuumaava, askeleet seurasivat toisiaan; uusi laukaus kajahti ja puunpalasia lenteli seinästä, taas laukaus ja nyt taulun lasi parahti päreiksi. Sirpaleita lenteli. Pääsin vessaan, jonka ikkunasta ihmisiä survoutui ulos kuin lintuja pesäaukosta. Työnsin edellä olleeni vanhemman rouvan ulos ikkunasta. Hän rojahti alas kadulle. Kiepsahdin ulos ikkunasta, rouva kirkui maassa; hän ei tiennyt mitä tekisi: huusi ja itki. En jäänyt hänen murheitaa ja shokkiaan jakamaan vaan säntäsin alas katua kohti laitakaupunkia. Ohitin joitain minua ennen ikkunasta hypänneitä, jotka huusivat ja vilkuilivat taakseen. En ollut ehtinyt ottaa takkia mukaani, joten kylmä viima tuntui jo kasvoillani, käsissäni ja tunkeutui paidan alle. Sade vihmoi kasvojani ja kasteli paitani ja housuni hetkessä. Katu oli märkä, se tuntui kovalta. Juoksin, juoksin, välillä vilkaisin taakseni ja näin hätääntyneiden ihmisten juoksevan eri suuntiin, sireenit ulvoivat, laukauksia ei kuulunut, mutta tiesin, etteivät ne olleet kaukana, nimittäin Bruce ja Jerry. Käännyin pienemmälle kadulle, siitä toiselle ja vielä kolmannelle. Jatkoin pitkin katua kohti pub O'Donoghuesia. Puuskutin. Hikoilin. Pulssini hakkasi. Sade oli kastellut hiukseni, ja ne roikkuivat kasvoillani. En uskaltanut vielä pysähtyä. Sireenit kuuluivat nyt kauempaa, enkä kuullut enää huutoja. Lopetin juoksemisen ja aloin kävellä. Kylmä tunki paidan läpi. Vilkaisin taakseni, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Päätin pysähtyä ja sytytin tupakan. En uskaltanut jäädä paikoilleni vaan jatkoin kävelemistä. Ihmisiä tuli vastaa; heillä ei ollut mitään tietoa, mitä muutaman kilometrin päässä oli viisi minuuttia sitten tapahtunut. Nuoria oli paljon liikkeillä, suurin osa oli humalassa. Joitain pariskuntia käveli käsikkäin, he nauroivat, hymyilivät, olivat onnellisia; kadun toisella puolella mies käveli, veti kauluksia pystyy, kiristi kaulaliina ja painoi päätään kumaraan. Vanhempi rouva käveli sateensuoja suojanaan; tuuli painoi varjoa ja nainen joutui työntämään varjoa, puskemaan tuulta vasten. Jotkut ihmiset katsoivat minua ihmetelle, ”mitä tuo tekee tällaisessa säässä ilman takkia, läpimärkänä”.

Pysähdyin porttikongiin, joka johti talon sisäpihalle. Siellä olin tuulelta ja sateelta suojassa, mutta kylmä ei hellittänyt, se lisääntyi, kun kiihtymys alkoi laskea ja aloin rauhoittua. Vedin savua sisääni ja puhalsin sen ulos. Kongi oli pimeä, kauempana katosta roikkui valaisin, jonka valo ei ulottunut luokseni. Maassa valui vettä, se etsi ulospääsy kovalta asfaltilta. Kun sitä ei löytänyt, se kerääntyi lammikoiksi, jotka kasvoivat ja kasvoivat. Lopulta lammikot olisivat niin suuria, että ne yhdistyisivät muodostaen entistä suurempia lammikoita. Vedin uudestaan savua sisääni. Nojasin polviini ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan, hiukset roikkuivat edessäni ja kengät olivat läpimärät. Palelin.

Polttelin tupakkaa porttikongissa. Välillä vilkaisin tulosuuntaani huomatakseni ajoissa, jos Bruce ja Jerry olisivat tulossa. Ensimmäinen tupakka loppui ja heitin sen vesilammikkoon, sytytin toisen. Tupakka rauhoitti minua, ja aloin saada ajatuksiani kasaan. Kurkkasin jälleen porttikongista tulosuuntaani. Nyt näin Brucen ja Jerryn tulevat mäkeä ylös, Bruce hieman Jerryn perässä. Molemmat huohottivat kuin naapurin porsaat. En jättänyt päätäni maalitauluksi, vaan vetäsin sen takaisin porttikongin pimeyteen. Nojasin seinään, kylmä hohkasi läpi märän paidan. Tavoittelin asettani, Browning 35:ta selästäni, housunkauluksestani. Se ei ollut siellä; ase oli ilmeisesti pudonntu pubin ikkunasta kiivetessäni. Odotin. Tiesin, että kohta he olisivat porttikongin kohdalla. Pyyhin käteni housuihin, sipaisin hiukset kasvoiltani, vedin paidan hihat ylös, hengitin syvään ja odotin.

Porttikongin ohi käveli yhä ihmisiä, jotkut keskustaan päin toiset laitakaupungin suuntaan. Odotin yhä Jerryä ja Brucea. Pulssini oli hieman kiihtynyt ja kämmeneni hikosivat, olin kuitenkin kohtuullisen rauhallinen, sillä tiesin mitä tuleman piti. Olin melko luottavainen; mitä tahansa voisi tietenkin tapahtua, mutta uskoin, että selviytyisin.

Nojasin seinään aivan porttikongin reunassa, kun näin Jerryn kulmikkaan pään ja kookkaan ruhon ilmestyvän kongin kohdalle. En jäänyt turhia odottelemaan vaan iskin häntä nyrkillä poskeen. Löin kaikin voimin, ja Jerry horjahti, muttei kaatunut. Bruce alkoi samantien kaivaa asetta vyönkauluksestaan, mutta iskin häntä kyynärpäällä ohimoon ja vasemmalla koukulla poskeen. Samalla Jerry oli taas kimpussani saaden osuman vatsaani, mutta onnistuin hieman väistämään, jolloin isku jäi vain puolittaiseksi. Iskin Jerryä, tällä kertaa suoraan nenään ja kuulin kuinka luut rutisivat. Tällä kertaa Jerryn kova kallo ei kestänyt, vaan hän luhistui katuun. Bruce oli jälleen käymässä kimppuuni, mutta väistin hänen oikean suoransa ja niittasin hänet oikealla koukulla kanveesiin. Siinä he nyt makasivat, Jerry ja Bruce. Jerryltä valui verta nenästä ja silmäkulma oli aukia, Bruce makasi myös maassa, kasvot veressä. Kättäni hieman särki, mutta oloni oli huomattavasti parempi kuin vanhoilla tutuillani. En jäänyt odottelemaan kaverusten virkoamista, vaan lähdin O'Donoghuesia kohden. Sinne olisi matkaa puolisen kilometriä, joten kohta pääsisin lämpimään ja nautiskelemaan raikasta olutta. Pikainen liikunta oli tehnyt tehtävänsä, enkä tuntenut enää kylmyyttä. Kävelin rauhallisesti pitkin kapeita katuja. Viheltelin kävellessäni ja suin tukkaa paikoilleen. Ihmisiä tulivat vastaan, ja he katselivat minua yhä kummissaan. En välittänyt heidän katseistaan. Olin tyytyväinen, että olin elossa.

O'Donoghuesissa otin Murphy'sin ja istahdin nurkkapöytään, josta näin hyvin sekä ovelle että ikkunoista kadulle. Ilta oli jo pilkkopimeä ja sadepisarat löivät ikkunaan. Nostin oluen huulille ja otin pitkän kulauksen.

Olut maistui raikkaalta, keskitäyteläiselle ja ripaus pähkinää oli myös maussa. Vaahto oli tasaista, paksua ja vaaleanruskeaa, lähes valkoista. Mieto jälkimaku tuli suuhun, kun olut virtasi kurkkua pitkin vatsaan. Se kruunasi olutnautinnon. Nojasin tuolissa taaksepäin, suljin silmäni ja maistelin oluen viimeisiä aromeja suussani. Kuuntelin puheensorinaa pubissa, nautin rauhasta ja otin toisen, pitkän kulauksen mustaa olutta.

Franziskaner Weissbier

kuva Lasse Ylisaari

Oluenmaistelija Hannu ja Lars Lagerbärs ovat molemmat lopettaneet työt tältä päivältä ja päättävät suunnata keskustan baariin hörppäämään yhdet oluet. Baarissa ei ole vielä juurikaan väkeä, onhan vasta lauantain alkuilta.

– No, mitäs otetaan Hannu.

– Jaaha, vähän niukka valikoima täällä Lars.

– Otettaisko tota Franziskaneria.

– Vaaleaa vai tummaa?

– Vois kokeilla vaalea, on tullut juotua enemmän tummia viime aikoina.

– No, otetaan.

Baarimikko kaivaa kaksi Franziskaner Weissbieriä baarin jääkaapista, kumoaa ne korkeisiin, tyylikkäisiin tuoppeihin ja ojentaa ne tiskille. Lars ojentaa miehelle parinkympin setelin, Hannu ja Lars ottavat oluet ja suuntaavaat pöydän ääreen istumaan.

– Onpa hieno, valkoinen, kuohkea ja aaltoileva vaahto, toteaa Hannu.

– Muodokas vaahto. Sameanväristä tämä olut, tosi sameaa. Onkohan tämä jotain pintahiivaolutta, vähän kuin simaa.

– Tuopin alaosassa on vaaleamman väristä olutta. Aika jännä juttu.

– Se johtuu siitä, että tuoppi on alhaalta kapeampi, valo pääsee läpi.

– Joo, totta. Hyvä havainto Lars.

– Härskin hajusta tää on muuten. Johtuu hiivaisuudesta, toteaa Lagerbärs.

– Ärjy haju on, mutta mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin tavallisesti.

– Maistuuko tässä sun mielestä hiiva? kysäisee Hannu.

– Joo, kyllä se maistuu. Se on se valmistustapa, mikä tuo sen hiivan maun tähän olueen. Oluen sameuskin johtuu siitä hiivasta.

– Tää on kyllä tosi kaunis kokonaisuus: tämä tuoppi, oluen väri ja Fransiskaanin logo.

– Joo.

– Mä kyllä tykkään tästä hieman erilaisesta mausta, vaikka se hiiva tulee sieltä aika selvästi läpi, makustelee Hannu.

– Jälkimaku puskee voimakkaasti läpi. Ei ehdi oikein maistella, kun jälkimaku tulee jo. Melko kevyt olut ylipäätänsä, paitsi raskas hiiva lopussa.

– Tähän hiivan makuun pitää ehkä vain tottua.

– Mua hiivaisuus häiritsee. En kyllä tilais baarissa.

– Onkohan tääkin luostariolut, kun tässä on tämä munkki tässä logossa.

– Varmasti Euroopan vanhimpia luostarioluita.

– Todennäköisesti.

– Tässä maussa on jonkin verran makeutta. Mitä mieltä sä olet, Lars?

– Tämä on simamainen. Makeus tuo keveyttä tähän olueen.

– Franziskaner sopii hyvin tällaiseen nautiskeluun.

– Kyllä, kerran kymmenessä vuodessa.

Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tuopit ovat tyhjentyneet ja seisovat kaksin baarin pöydällä tuijottamassa syksyistä, sateista iltaa. Hannu ja Lars Lagerbärs ovat häipyneet baarista, ulos sateeseen ja ovat nyt matkalla koteihinsa, Lars toiselle puolelle kaupunkia ja Hannu toiselle puolelle.

North Coast Red Seal Ale