Tauko vai loppu?

Hyvät lukijani ja oluenystävät, blogini siirtyy nyt rauhaisaan lepotilaan määrittämättömän pitkäksi ajaksi. En tule lopettamaan oluen juomista, mutta en tule, todennäköisesti, lähiaikoina kirjoittamaan tänne arvosteluja. Jos blogi herää henkiin, tulen ilmoittelemaan asian tiimoilta.

Suuri kiitos lukijoilleni ja erityiskiitos aktiivisille kommentoijille.

t. Hannu

Kilkenny

Kuva: Lasse Ylisaari

Kilkenny tuo baarien kallis helmi. Tänään oli aika testata tämä Irlannin ylpeys. Kilkennyä pannaan Irlannin vanhimmassa toiminnassa olevassa panimossa, mikä on tietenkin aina eduksi, mitä vanhempi panimo sen parempi olut, vai?

Kilkenny on punainen ale ja sen päälle muodostuu kermaisen paksu ja tasainen vaahto, joka säilyy oluen pinnalla pitkään. Tasaisen pakusussa, lähes valkoisessa vaahdossa on myös se mielenkiintoinen piirre, että sitä valuu suuhun yhdessä oluen kanssa muodostaen makuyhdistelmän, jossa on vaahdon pehmeyttä ja oluen maltaisuutta ja pientä katkeruutta. Väriltään Kilkenny on ruskean oranssia. Yleensä Suomessa Kilkenny valutetaan tuoppiin baarissa hanasta, mutta Kilkenny saa myös pullosta, joka on erittäin tyylikäs ilmestys.

Maultaan Kilkenny on keksitäyteläinen, ei mieto eikä voimakas, siltä väliltä. Maussa on kohtalaista maltaisuutta ja pientä katkeruutta. Oluen jälkimaku on mieto, mutta pitkä. Kilkennyä voisi kuvailla tasapainoiseksi olueksi, joka ei kuitenkaan yllä aivan huippuoluiden joukkoon. Itseäni miellytti Kilkennyn miellyttävän lempeä maku, joka ei hyökännyt makurystyröiden kimppuun, vaan antoi miellyttävän mauan ja tasaisen suutuntuman.

Yksityiskohtana huomasin tuopin laidoille vaahdosta jääneen mielenkiintoisen pitsimuodostelman – ei aivan Rauman pitsien kaltaista, mutta sellaista letunreunuspitsiä.

Tiger

Asia Pacific Breweriesin Tiger on vaalea lager, joka on pullotettu 330 ml:n, kohtalaisen tyylikkääseen pulloon. Pullo on melko kapea ja korkea. Kohokirjaimet tuovat pirteyttä ja tyyliä ruskeaan pulloon. Aasialaisittain pullon etiketti on värikäs, ja molemmissa etiketeissä on kuvattu ylväs tiikeri. Tiikeri on kuvattu alaviistosta, mikä korostaa tiikeriä ja sen asemaa. Tiikeri on myös kuvassa ylväässä asennossa, pääkorkealla ja suu ammollaan, ikään kuin karjumassa. Nämä seikat luovat pullolle ja etiketille arvokkuutta, ylväyttä ja voimakkuutta, kuten myös isolla fontilla kirjoitettu oluen nimi Tiger. Arvokkuutta ja ylevyyttä pullolle tuovat myös etiketin aatelisen sininen ja hopea väri.

Maultaan tämä aasialainen tiikeri on mieto ja erittäin hapokas, ei mitenkään voimakas kuin tiikeri. Maussa on mielestäni hiven sitruunaa tai hunajan makeutta, mutta en ole aivan varma. Olut on kepeän raikas ja sopii varmasti mainiosti nautittavaksi kylmänä Etelä-Aasian helteissä. Oluen maku ei hivele makunystyröitä, mutta varsinaisen pettymyksen tarjoaa oluen jälkimaku, joka on valju ja vetinen. Väriltään tämä joitain palkintojakin voittanut olut on vaaleankeltainen, ihan kivan pirteä.

Kevyen raikas olut peittoaa kotimaiset peruslagerit, mutta ei Tiger mitään erityistä makunautintoa tarjoa. Tiger sopii mainiosti janojuomaksi kuumalla kesäsäällä – kuten myös monet muut miedot, vaaleat lagerit.

Murphy's Irish Stout

– Yksi Murphy's.

Baarimikko valutti Murphy'sin tuoppiin, antoi valua rauhassa, vielä vaaleaa, tasaista vaahtoa päälle ja ojensi tuopin minulle. Annoin hänelle kolme puntaa, ja hän pisti rahat vanhaan kassakoneeseen, joka natisi oudosti, kun kassaluukku aukesi.

Tartuin tuoppiin, jossa oli mustaa olutta, nostin huulilleni ja otin pitkän kulauksen. Ensin vaahtoa kostutti huuleni, sitten olutta valui kielelleni, siitä kurkkuun ja lopuksi vatsaan.

BANG.

En ehtinyt huomata muuta kuin Murphy'sin, joka levisi eteeni; lasinsirpaleet, joita lenteli joka suuntaan ja huudon, joka täytti pubin viimeistä nurkkaa myöden. Baarimikko kyykistyi, katosi näköpiiristäni ja näin vain pullot baaritiskin takana. Kun laskin katseeni edessäni oli tuopin kolmannes, jonka reunamat olivat veitsen terävät, vähän niin kuin Himalajan huiput, ja tummaa olutta tiskillä sekä hieman vaahtoa siellä täällä. Kuulin huutoa, kirkumista ja kenkien kopinaa, kun ihmiset ryntäsivät ulos pubista, kuka ovesta, kuka vessan ikkunasta, kuka pubin ikkunasta, kuka mistäkin.

En jäänyt odottelemaan, mihin seuraava luoti osuisi, sillä tiesin, että niitä tulisi lisää, vaan säntäsin pubin perälle. Ohitin matkalla humalaisia, todellakin ympäripäisiä juoppoja, jotka kaatuilivat juostessaan ja yrittivät ottaa pöydistä, tuoleista ja pubin seinistä, kuka mistäkin tukea. Rynnin kohti vessaa, työnsin naiset, nuoret ja vanhukset pois tieltäni. En tuntenut sääliä heitä kohtaa, tunsin pakokauhua, halusin ulos, yöhön, pimeyteen, säilyä elossa, juoda vielä yhden Murphy'sin ennen loppuani. Työnsin hitaampia pois tieltäni, huuto oli korviahuumaava, askeleet seurasivat toisiaan; uusi laukaus kajahti ja puunpalasia lenteli seinästä, taas laukaus ja nyt taulun lasi parahti päreiksi. Sirpaleita lenteli. Pääsin vessaan, jonka ikkunasta ihmisiä survoutui ulos kuin lintuja pesäaukosta. Työnsin edellä olleeni vanhemman rouvan ulos ikkunasta. Hän rojahti alas kadulle. Kiepsahdin ulos ikkunasta, rouva kirkui maassa; hän ei tiennyt mitä tekisi: huusi ja itki. En jäänyt hänen murheitaa ja shokkiaan jakamaan vaan säntäsin alas katua kohti laitakaupunkia. Ohitin joitain minua ennen ikkunasta hypänneitä, jotka huusivat ja vilkuilivat taakseen. En ollut ehtinyt ottaa takkia mukaani, joten kylmä viima tuntui jo kasvoillani, käsissäni ja tunkeutui paidan alle. Sade vihmoi kasvojani ja kasteli paitani ja housuni hetkessä. Katu oli märkä, se tuntui kovalta. Juoksin, juoksin, välillä vilkaisin taakseni ja näin hätääntyneiden ihmisten juoksevan eri suuntiin, sireenit ulvoivat, laukauksia ei kuulunut, mutta tiesin, etteivät ne olleet kaukana, nimittäin Bruce ja Jerry. Käännyin pienemmälle kadulle, siitä toiselle ja vielä kolmannelle. Jatkoin pitkin katua kohti pub O'Donoghuesia. Puuskutin. Hikoilin. Pulssini hakkasi. Sade oli kastellut hiukseni, ja ne roikkuivat kasvoillani. En uskaltanut vielä pysähtyä. Sireenit kuuluivat nyt kauempaa, enkä kuullut enää huutoja. Lopetin juoksemisen ja aloin kävellä. Kylmä tunki paidan läpi. Vilkaisin taakseni, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Päätin pysähtyä ja sytytin tupakan. En uskaltanut jäädä paikoilleni vaan jatkoin kävelemistä. Ihmisiä tuli vastaa; heillä ei ollut mitään tietoa, mitä muutaman kilometrin päässä oli viisi minuuttia sitten tapahtunut. Nuoria oli paljon liikkeillä, suurin osa oli humalassa. Joitain pariskuntia käveli käsikkäin, he nauroivat, hymyilivät, olivat onnellisia; kadun toisella puolella mies käveli, veti kauluksia pystyy, kiristi kaulaliina ja painoi päätään kumaraan. Vanhempi rouva käveli sateensuoja suojanaan; tuuli painoi varjoa ja nainen joutui työntämään varjoa, puskemaan tuulta vasten. Jotkut ihmiset katsoivat minua ihmetelle, ”mitä tuo tekee tällaisessa säässä ilman takkia, läpimärkänä”.

Pysähdyin porttikongiin, joka johti talon sisäpihalle. Siellä olin tuulelta ja sateelta suojassa, mutta kylmä ei hellittänyt, se lisääntyi, kun kiihtymys alkoi laskea ja aloin rauhoittua. Vedin savua sisääni ja puhalsin sen ulos. Kongi oli pimeä, kauempana katosta roikkui valaisin, jonka valo ei ulottunut luokseni. Maassa valui vettä, se etsi ulospääsy kovalta asfaltilta. Kun sitä ei löytänyt, se kerääntyi lammikoiksi, jotka kasvoivat ja kasvoivat. Lopulta lammikot olisivat niin suuria, että ne yhdistyisivät muodostaen entistä suurempia lammikoita. Vedin uudestaan savua sisääni. Nojasin polviini ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan, hiukset roikkuivat edessäni ja kengät olivat läpimärät. Palelin.

Polttelin tupakkaa porttikongissa. Välillä vilkaisin tulosuuntaani huomatakseni ajoissa, jos Bruce ja Jerry olisivat tulossa. Ensimmäinen tupakka loppui ja heitin sen vesilammikkoon, sytytin toisen. Tupakka rauhoitti minua, ja aloin saada ajatuksiani kasaan. Kurkkasin jälleen porttikongista tulosuuntaani. Nyt näin Brucen ja Jerryn tulevat mäkeä ylös, Bruce hieman Jerryn perässä. Molemmat huohottivat kuin naapurin porsaat. En jättänyt päätäni maalitauluksi, vaan vetäsin sen takaisin porttikongin pimeyteen. Nojasin seinään, kylmä hohkasi läpi märän paidan. Tavoittelin asettani, Browning 35:ta selästäni, housunkauluksestani. Se ei ollut siellä; ase oli ilmeisesti pudonntu pubin ikkunasta kiivetessäni. Odotin. Tiesin, että kohta he olisivat porttikongin kohdalla. Pyyhin käteni housuihin, sipaisin hiukset kasvoiltani, vedin paidan hihat ylös, hengitin syvään ja odotin.

Porttikongin ohi käveli yhä ihmisiä, jotkut keskustaan päin toiset laitakaupungin suuntaan. Odotin yhä Jerryä ja Brucea. Pulssini oli hieman kiihtynyt ja kämmeneni hikosivat, olin kuitenkin kohtuullisen rauhallinen, sillä tiesin mitä tuleman piti. Olin melko luottavainen; mitä tahansa voisi tietenkin tapahtua, mutta uskoin, että selviytyisin.

Nojasin seinään aivan porttikongin reunassa, kun näin Jerryn kulmikkaan pään ja kookkaan ruhon ilmestyvän kongin kohdalle. En jäänyt turhia odottelemaan vaan iskin häntä nyrkillä poskeen. Löin kaikin voimin, ja Jerry horjahti, muttei kaatunut. Bruce alkoi samantien kaivaa asetta vyönkauluksestaan, mutta iskin häntä kyynärpäällä ohimoon ja vasemmalla koukulla poskeen. Samalla Jerry oli taas kimpussani saaden osuman vatsaani, mutta onnistuin hieman väistämään, jolloin isku jäi vain puolittaiseksi. Iskin Jerryä, tällä kertaa suoraan nenään ja kuulin kuinka luut rutisivat. Tällä kertaa Jerryn kova kallo ei kestänyt, vaan hän luhistui katuun. Bruce oli jälleen käymässä kimppuuni, mutta väistin hänen oikean suoransa ja niittasin hänet oikealla koukulla kanveesiin. Siinä he nyt makasivat, Jerry ja Bruce. Jerryltä valui verta nenästä ja silmäkulma oli aukia, Bruce makasi myös maassa, kasvot veressä. Kättäni hieman särki, mutta oloni oli huomattavasti parempi kuin vanhoilla tutuillani. En jäänyt odottelemaan kaverusten virkoamista, vaan lähdin O'Donoghuesia kohden. Sinne olisi matkaa puolisen kilometriä, joten kohta pääsisin lämpimään ja nautiskelemaan raikasta olutta. Pikainen liikunta oli tehnyt tehtävänsä, enkä tuntenut enää kylmyyttä. Kävelin rauhallisesti pitkin kapeita katuja. Viheltelin kävellessäni ja suin tukkaa paikoilleen. Ihmisiä tulivat vastaan, ja he katselivat minua yhä kummissaan. En välittänyt heidän katseistaan. Olin tyytyväinen, että olin elossa.

O'Donoghuesissa otin Murphy'sin ja istahdin nurkkapöytään, josta näin hyvin sekä ovelle että ikkunoista kadulle. Ilta oli jo pilkkopimeä ja sadepisarat löivät ikkunaan. Nostin oluen huulille ja otin pitkän kulauksen.

Olut maistui raikkaalta, keskitäyteläiselle ja ripaus pähkinää oli myös maussa. Vaahto oli tasaista, paksua ja vaaleanruskeaa, lähes valkoista. Mieto jälkimaku tuli suuhun, kun olut virtasi kurkkua pitkin vatsaan. Se kruunasi olutnautinnon. Nojasin tuolissa taaksepäin, suljin silmäni ja maistelin oluen viimeisiä aromeja suussani. Kuuntelin puheensorinaa pubissa, nautin rauhasta ja otin toisen, pitkän kulauksen mustaa olutta.

Franziskaner Weissbier

kuva Lasse Ylisaari

Oluenmaistelija Hannu ja Lars Lagerbärs ovat molemmat lopettaneet työt tältä päivältä ja päättävät suunnata keskustan baariin hörppäämään yhdet oluet. Baarissa ei ole vielä juurikaan väkeä, onhan vasta lauantain alkuilta.

– No, mitäs otetaan Hannu.

– Jaaha, vähän niukka valikoima täällä Lars.

– Otettaisko tota Franziskaneria.

– Vaaleaa vai tummaa?

– Vois kokeilla vaalea, on tullut juotua enemmän tummia viime aikoina.

– No, otetaan.

Baarimikko kaivaa kaksi Franziskaner Weissbieriä baarin jääkaapista, kumoaa ne korkeisiin, tyylikkäisiin tuoppeihin ja ojentaa ne tiskille. Lars ojentaa miehelle parinkympin setelin, Hannu ja Lars ottavat oluet ja suuntaavaat pöydän ääreen istumaan.

– Onpa hieno, valkoinen, kuohkea ja aaltoileva vaahto, toteaa Hannu.

– Muodokas vaahto. Sameanväristä tämä olut, tosi sameaa. Onkohan tämä jotain pintahiivaolutta, vähän kuin simaa.

– Tuopin alaosassa on vaaleamman väristä olutta. Aika jännä juttu.

– Se johtuu siitä, että tuoppi on alhaalta kapeampi, valo pääsee läpi.

– Joo, totta. Hyvä havainto Lars.

– Härskin hajusta tää on muuten. Johtuu hiivaisuudesta, toteaa Lagerbärs.

– Ärjy haju on, mutta mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin tavallisesti.

– Maistuuko tässä sun mielestä hiiva? kysäisee Hannu.

– Joo, kyllä se maistuu. Se on se valmistustapa, mikä tuo sen hiivan maun tähän olueen. Oluen sameuskin johtuu siitä hiivasta.

– Tää on kyllä tosi kaunis kokonaisuus: tämä tuoppi, oluen väri ja Fransiskaanin logo.

– Joo.

– Mä kyllä tykkään tästä hieman erilaisesta mausta, vaikka se hiiva tulee sieltä aika selvästi läpi, makustelee Hannu.

– Jälkimaku puskee voimakkaasti läpi. Ei ehdi oikein maistella, kun jälkimaku tulee jo. Melko kevyt olut ylipäätänsä, paitsi raskas hiiva lopussa.

– Tähän hiivan makuun pitää ehkä vain tottua.

– Mua hiivaisuus häiritsee. En kyllä tilais baarissa.

– Onkohan tääkin luostariolut, kun tässä on tämä munkki tässä logossa.

– Varmasti Euroopan vanhimpia luostarioluita.

– Todennäköisesti.

– Tässä maussa on jonkin verran makeutta. Mitä mieltä sä olet, Lars?

– Tämä on simamainen. Makeus tuo keveyttä tähän olueen.

– Franziskaner sopii hyvin tällaiseen nautiskeluun.

– Kyllä, kerran kymmenessä vuodessa.

Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tuopit ovat tyhjentyneet ja seisovat kaksin baarin pöydällä tuijottamassa syksyistä, sateista iltaa. Hannu ja Lars Lagerbärs ovat häipyneet baarista, ulos sateeseen ja ovat nyt matkalla koteihinsa, Lars toiselle puolelle kaupunkia ja Hannu toiselle puolelle.

North Coast Red Seal Ale

VB (Victoria Bitter)

Australialaisista oluista tunnetaan ehkä parhaiten valjun makuinen Foster's, mutta tällä kertaa päätin testata toisen australialaisen oluen, VB:n. VB on lyöty hauskaan, sympaattiseen ja kohtalaisen tyylikkäästi muotoiltuun pulloon, joka kylläkin hieman muistuttaa ilmapommia ulkomuodoltaan. Pulloon mahtuu olutta 375 ml, mikä on ilmeisesti melko harvinainen olutpullon koko, mutta ei sillä niin väliä, onko olutta kolmanneslitra vai 375 ml:aa. Pulloon liimatun etiketin värimaailma koostuu vihreästä, kullasta, punaisesta, mustasta ja valkoisesta, jotka luovat pullolle tyylikkään loppusilauksen.

Hörppäsin VB:n tuopista, mutta pullosta saa todella hyvän otteen, joten kyllä tätä olutta voi pullon suustakin mainiosti hörpätä. Pullon on kylläkin melko matala leveyteensä nähden, joten täyden pullon painopiste on melko alhaalla, jolloin pullon kallistusominaisuudet eivät pakosti ole niin hyvät kuin esimerkiksi espanjalaisella Estrellalla. Kaikki on siis visuaalisesti kunnossa, ainakin pullon ja etiketin osalta.

VB on vaaleaa lageria, jonka maku on pirteän raikkaan tasapainoinen, oikeastaan melko hyvänmakuista. Jälkimaussa on lievää hedelmää. Väriltään VB on kullankeltaista, kuten lähes kaikki vaaleat lagerit. Vaahtoa syntyi melko vähän, mikä saattoi johtua huonosta kaadosta, tai sitten oluen ominaisuuksista.

VB:n haju oli miellyttävä, mutta en havainnut mitään tiettyä aromia, mikä olisi syöksähtänyt erityisesti nenääni. Pitää ilmeisesti kehittää hajuaistia jollain tavalla, jos se on mahdollista.

Pisteet VB:lle hauskasta pullosta ja mainiosta mausta. Tämä australialainen kannattaa testata jopa näillä Suomen vilpoisilla leveysasteilla.

Lapin Kulta

Young's Double Chocolate Stout

Young's Double Chocolate Stoutin maistelua olen odotellut mielenkiinnolla jo pidemmän aikaan, koska eräs olutmaistelija kehui sitä taannoin yhdessä lehtiartikkelissa ja olen muutenkin kuullut hyviä arvioita tästä mielenkiintoisen kuuloisesta oluesta.

Nyt Double Chocolate Stout on kiertänyt läpi kehoni ja on arvion aika.

Tämä ”suklaaolut” osoittautui mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Väriltään olut on pikimustaa kuten viimeviikkoinen portteri Sinebrychoff Porter, mutta maultaan tämän kertainen stoutti oli huomattavasti miedompi ja helpompi kuin viime viikkoinen portteri. Double Chocolaten maussa on erilaisia vivahteita, kohtalaisesti maltaisuutta ja kevyesti hapokkuutta. Vaahtoa syntyi ihan kivasti, vaaleanruskeaa. Tässä oluessa myös huomasin samettisen pehmeän suutuntuman, joka sopi hyvin oluen pehmeään ja tasapainoiseen makuun.

Entä se suklaa sitten? Maistuiko olut tummalle vai vaalealle suklaalle vai suklaalle lainkaan? Itse en olisi todennäköisesti suklaata huomannut, jos oluen nimessä sitä ei olisi mainittu, mutta nyt kun tiesin oluen suklaa-aromista, niin olin huomaavinani, varsinkin oluen jälkimaussa suklaista vivahdetta. Mitenkään selvästi tai häiritsevästi suklaa ei sieltä oluen mausta puskenut esiin, joten turha pelätä tätä eksoottisen kuuloista olutta. Kokonaisuutena kelpo olut, joka sopii hyvin rattoisaan baari-iltaan tai ihan kotona nautittavaksi.

Vielä pullosta pari sanaa. Young's Double Chocolate Stout on pullotettu hienoon pulloon, joka sopii hyvin oluenjuojan käteen, ja pulloa koristavat etiketit tekevät oikeutta oluen pehmeälle ja suklaiselle makuelle. Double Chocolate on kuitenkin parhaimmillaan tuopista nautittuna, jolloin sen arvokas musta väri pääsee oikeuksiinsa kuohkean vaahtonsa kanssa. Ja tietenkin sen miedon suklainen aromi tulee parhaiten esiin, kun tätä stouttia hörppää tuopista.

Sinebrychoff Porter

Leffe Blonde

Ravintolassa maanantai-iltana noin kello 19.45.

– Alkupalaksi ottaisin ton Halloumijuuston salaattipedillä, pääruoaksi ahvenen uusilla perunoilla ja jälkkäriksi creme bruleen. Mikä olut mahtaisi sopia ton ahvenen kanssa?

Tarjoilija selkeästi yllättyy kysymyksestäni, ja silmät lähes pyörivät hänen päässään.

– Tota... ehkä Pilsner Urquell voisi käydä.

– Olisiko jotain vähän erikoisempaa olutta?

– No, sitten ehkä toi vaalea Leffe.

– Mä otan sen.

Tarjoilija tuo kapean hienostuneen Leffe-pullon pöytään ja kaataa viinilasin puolilleen belgialaista lageria. Väriltään tämä 6,6 volttinen olut on keltaista, erittäin keltaista. Vaahto on valkoista.

Maultaan Leffe Blonde on hienostunutta ja raikasta. Raikkaassa maussa on selkeää hedelmäisyyttä, ja jälkimaussa makeutta ja ripaus hunajaa. Ahvenen kanssa Leffe ei kyllä ole paras valinta, olisi ehkä pitänyt ottaa valkkaria niin kuin yleensä kalan kanssa hörpätään. Leffe sopii parhaiten lauantai-iltapäivään nautittavaksi Belgialaisen vanhan kaupungin aurinkoisella terassilla auringon paistaessa ja turistien käyskennellessä kaupungin vanhoilla mukulakivillä. Tyylikäs, valkoiseen paitaan ja mustiin housuihin pukeutunut tarjoilija kantaa pullon tyylikkäästi tarjottimella terasille ja kumoaa oluen hienoon lasiin.

Leffe on pullotettu hienostuneeseen kolmanneslitran pulloon, jossa on kullanväristä metallipaperia pullonkaulan ja korkin ympärillä. Hyvin hienostunutta, vähän kuin skumppaa pikkupullosta. Pullo on hyvin kapea ja siihen tartutaan kepeästi sormilla, eikä kahmaista kouraan kuten Dark Siden miehekäs, jämäkkä pullo. Pullon hienostuneisuutta korostaa vielä kultaiset etiketit, jotka korostavat Leffen ylhäistä ilmettä. Tämä olut on selvästi tarkoitettu nautittavaksi hienostuneesti lasista, eikä pullon suusta hörppäämällä.

Leffen raikkaalla ja hedelmällisellä maualla on varmasti ystävänsä, mutta tämän oluenmaistajan makunystyröissä Leffe Blonde ei herätä sellaisia väristyksiä, joita erinomainen olut saa aikaan.

Tämän viikon kuvasta vastaa luontokuvaajana erityisesti kunnostautunut Lasse Ylisaari.

Bishops Finger

Jälleen silmiini osui baarin monipuolisessa olutvalikoimasta englantilainen olut, joka on pantu maailman vanhimmassa panimossa. Tuntuu, että lähes joka kolmas olut on pantu maailman vanhimmassa panimossa, oli panimo sitten luostaripanimo tai normaali panimo. Onko sitten panimon vanhuus joku tae oluen laadukkuudesta? Onko 1600-luvulla aloitettu panimotoiminta jotenkin laadukkaampaa kuin 1700- tai 1800-luvulla aloitettu toiminta. Todennäköisesti kahdessa tai kolmessa sadassa vuodessa oppii panemaan olutta siinä missä neljässä sadassa. No, tiettyä arvokkuutta ja historian lehtien havinaa tietenkin tuo se, että olut on valmistettu maailman tai Englannin tai minkä maan tahansa vanhimmassa panimossa.

Tämä maailman vanhimmassa panimossa pantu olut oli siis Bishops Finger, joka on strong ale, ja siinä on rapeat 5,4 % alkoholia. Bishop tarjoillaan kirkkaassa pullossa, jota koristaa etiketit, joiden värimaailma koostuu mustasta, kullasta ja violetista. Pirteän violetti väri pistikin silmääni baaritiskiin nojaillessani. Violetti ei ehkä ole kaikkein perinteisin olutetiketin väritys, mutta ainakin se herättää huomiota.

Erityistä Bishops Fingersissä oli se, että sen valkoinen vaahto säilyi lähes viimeiseen kulaukseen asti. Oliko vaikutusta kenties sillä, että ammattitaitoinen baarimikko kaatoi sen puhtaaseen ja viileään oluttuoppiin oikeaoppisesti, vai onko tämän strong alen vaahto jotenkin erityisen kestävää. Mielenkiintoista se kuitenkin oli, se vaahdon sinnikäs taistelu katoamista vastaan.

Maultaan Bishop on rikas ja moniulotteinen. Maussa on ripaus hedelmällisyyttä ja minun mielestäni myös marjaisuutta. Kohtalaista katkeruutta maussa oli myös, mikä ei miellytä varmasti kaikkia tämän engelsmannin nautiskelijoita. Hapokkuuttakin löytyi, joten mielenkiintoiseksi kokemukseksi tämä olut osoittautui. Ei ehkä ihan niitä parhaita strong aleja, joita olen tässä kuukausien saatossa maistellut, mutta kuitenkin hyvää ylempää keskitasoa kuten Tottenham Hotspurs juuri alkaneessa Englannin valioliigassa.

Robinson's Old Tom

Tällä kertaa poikkesin paikalliseen Alkoon hakemaan jotain mielenkiintoista ja uutta olutkokemusta. Alkossa on kohtalaisen laajat olutvalikoimat, ainakin tällaiselle aloittelevalle oluenmaistelijalle, joten hyllyt lähes notkuivat mielenkiintoisen näköisiä oluita. Aikani erilaisia ja eri maista tulevia pulloja silmäiltyäni silmäni iskeytyivät tyylikkääseen ja mielenkiintoisen näköiseen pulloon – Robinson's Old Tomiin. Kyseinen olut tulee Englannista ja sisältää hurjat 8,5 prosenttia alkoholia. Näin vahvaa olutta en ole tainnut koskaan juoda. Old Tom on ns. old ale eli "vanha ale", ja etiketin mukaan valittu maailman parhaaksi aleksi, joten ei mistään turhasta oluesta taida olla kyse vanhan Tomin kohdalla.

Tämä Englannin laatuolut on pullotettu todella upeaan pulloon, joka on melko matala, mutta leveä. Pulloa koristavat useat eri kohokirjoitukset, ja pullon kaunis muoto hivelee silmää. Robinson's Old Tomissa on kaksi melko pienikokoista etikettiä, toinen pullon kaulassa ja toinen keskivartalossa, jotka ovat melko yksinkertaisia, mutta tyylikkäitä. Tummaa pulloon sopii mainiosti mustat etiketit, joissa on jämäkällä kultaisella fontilla oluen nimi. Ja mikä voisi ollakaan mainiompi nimi perinteiselle oluelle kuin Old Tom. Vanha kunnon Old Tom. Mainio nimi.

Sitten siihen pääasiaan, eli olueen ja sen makuun. Old Tom on väriltään erittäin tummaa, lähes mustaa. Vaahtoa syntyy ihan mukavasti. Maultaan tämä englantilainen on vivahteikas ja sopivan maukas, mutta oluen kaikki eri aromit eivät ole ehkä aivan täydellisesti tasapainossa, mikä vähän häiritsee. Jälkimakua löytyy jonkin verran, mutta en huomannut makustella sitä riittävästi, jotta siitä voisi tässä jotain sanoa. Oluen maussa on jotain hieman karvasta tai kitkerää, mutta en osaa oikein sanoa mitä. Pullon etiketissä lukee, että maussa on pippuria, eli sitä se sitten kai oli. Kokonaisuutena maukas olut, joka on pullotettu hienoon ja tyylikkääseen pulloon.

Weltenburger Kloster Barock Dunkel

Raamikkaat naiset pyörähtelevät kiekkoringissä, kiekot lentelevät pitkiä kaaria, napsin pistaasipähkinöitä ja hörpin olutta, joka on valmistettu maailman vanhimmassa luostaripanimossa. Mikä voisi olla parempaa? Ehkä jokin.

Weltenburger Kloster Barock Dunkel on tumma lager-olut, joka on pullotettu ruskeaan puolen litran pulloon. Muodoltaan pullo on vähän niin kuin suomalainen olutpullo, joka on venytetty puolen litran kokoiseksi. Aika tylsän näköinen.

Etiketissä on kyllä jo vanhalle luostarioluelle sopivaa arvokkuutta ja historiallista ilmettä punaisine risteineen, vanhahtavine typografioineen ja valkoisine taustaväreineen, joita ympäröi punaiset ja kultaiset reunukset.

Väriltään tämä Saksan ylpeys on tummanruskeaa ja vaahtoa syntyy mukavasti, kun oluen kaataa reiluun puolenlitran oluttuoppiin. Vaahto säilyy oluen pinnalla kohtalaisen hyvin ja on väriltään laimean maitokahvin väristä. Vaahto on kivan kuohkeaa.

Weltenburger Kloster Barock Dunkel on erittäin laadukas ja tasapainoinen olut, jossa on makua, raikkautta ja hapokkuutta juuri oikeassa suhteessa. Jälkimakuakin löytyy sopivasti, joten maku elämys täyttyy juuri sopivasti. Olisiko mauassa jonkinlaista vehnäisyyttä, vai onko kyseessä se kuuluisa humala tai mallas.

Tämä olut maistuu erittäin hyvin ihan sellaisenaan tai erilaisten pähkinöiden kanssa. Voin myös kuvitella, kuinka maukas grilliruoka sopii tämän oluen kanssa kuin nenä päähän.

Miller Genuine Draft

Darren tarttui kaksin käsin painavaan, pitkävartiseen lekaan, nosti sen korkealle päänsä päälle ja iskin moukarin paalun päähän. Mäjäys kuului, ja paalu upposi jälleen muutaman sentin kuivaan ja kovaan Arizonan maahan. Darren pyyhki hikeä kasvoiltaan, tarttui jälleen lekaan ja antoi taas uuden iskun paalulle. Jälleen tömähti, ja paalu oli taas vähän syvemmällä.

Joe seurasi Darren työskentelyä vierestä ja pyyhki hikeä kasvoiltaan. Jo pelkkä Darrenin työskentelyn seuraaminen sai Joen hikoilemaan. Aurinko porotti täydeltä terältä, eikä tuulen vireestä ollut tietoakaan. Miehet olivat ahkeroineet hevosaitauksen parissa aamusta lähtien. He olivat saaneet jo kymmenkunta paalua maahan, jotka valmiina muodostaisivat reilun neliönmuotoisen aitauksen, jossa hevoset voisivat rauhassa ulkoilla.

Paksut paalut, halkaisijaltaan noin kaksikymmentä senttiä, oli eilen haettu serkun työmaalta, jossa ne olivat jääneet tarpeettomiksi. Veljekset olivat nousseet aikaisin aamulla ylös, ajaneet avolava-autolla serkun tilalle kymmenen kilometrin päähän, pinonneet paalut lavalle ja ajaneet takaisin. Perillä kotitilalla Joe ja Darren olivat teroittaneet kirveellä paalujen toisen pään, jotta paalut uppoaisivat paremmin preerian kuivaan maahan. Teroitettuaan paalujen päät toinen veljeksistä oli hakulla pehmittänyt maata, ja toinen oli lapioinut maata syrjään. Valmiiseen kuoppaan oli asetettu paalu ja paalun viereen teline, jolta pääsi paremmin moukaroimaan paalua. Loppu olikin raakaa työtä, moukari kädessä, uudestaan ja uudestaan, isku iskun jälkeen, sentti sentiltä, hikipisara hikipisaralta. Välillä oli haettu lisää paaluja ja telinettä siirretty uuden reiän kohdalle. Ja taas moukaroitu.

– Nyt saa riittää, ei jaksa enää, sanoi Darren.

– Lyödään vielä yksi niin saadaan tämä sivu valmiiksi, ehdotti Joe.

– Seuraavaksi lyön sinua, jos en pian saa jotain juotavaa.

– Lyö vaan, mutta tiedät, miten viime kerralla kävi.

– No, se oli silloin. Selvinpäin teen susta hakkelusta.

– Älä yhtään uhoa velipoika. No mennään sitten huilaamaan.

Darren laskivat moukarin maahan ja asteli veljensä perässä talolle.

Darren istahti kuistilla olevaan tuoliin ja jäi katselemaan preeriaa, joka jatkui silmänkantamattomiin, ainoastaan lännessä tasangon lakeutta häiritsivät punaiset vuoret, jotka nousivat kuin tyhjästä kohti taivasta. Darren otti märän paidan päältään ja kuivasi sillä hikistä ruumistaan. Paita tuli hiestä likomäräksi, aurinko ja työnteko olivat tehneet tehtävänsä. Darren oli tottunut tekemään ahkerasti töitä, mutta viimeaikoina ikä oli alkanut jo painaa, ja jokainen päivä oli taistelua.Myös kipeä polvi vihoitteli ja muistutti, ettei vanhuus tullut vaivoitta.

Joe tuli kuistille ja ojensi veljelleen pullollisen kylmää Milleriä. Veljekset pyöräyttivät korkit irti ja viskasivat ne kuistilla olevaan sankoon. Korkit kilahtivat sangoin reunoihin ja asettuivat aloilleen sangon pohjalle muiden korkkien seuraksi.

Kylmä pullo tuntui hyvältä kädessä. Veljekset kilauttivat pulloja kevyesti yhteen ja kaatoivat kylmää olutta kurkusta alas. Oluet oli nopeasti juotu, ja Darren kävi hakemassa toiset. Taas korkit napsahtivat auki ja lensivät sankoon.

– Kyllä tässä kelpaa katsella preeriaa ja juoda olutta, sanoi Darren.

– Onhan tää raikasta, mutta töitä tässä on vielä edessä. Ei aitaus olutta juomalla valmistu.

– Maku on raikas, mutta hieman mauton. Oluessa pitää olla makua ja luonnetta, niin kuin naisessa.

– Äääh, älä jaarittele, tää on olutta ja sillä hyvä.

– Pullokin on kaunis ja varsinkin tää etiketti tässä: mustaa, valkoista, kotka, kultainen olut taustalla ja valkoinen vaahto.

– Älä houri velihyvä, vedä se olut loppuun, niin lähdetään hommiin.

– Voi, kun voisi vain katsella tässä preeriaa, kuunnella varpusten viserrystä ja juoda olutta.

– Nyt mennään, sanoi Joe, otti hatun tuolin nojalta ja lähti kävelemään kohti seuraavaa pylvästä.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta.

Darren joi viimeiset kulaukset Milleriä, puki paidan päälleen ja asteli Joen perään. Pian preerialla kumahteli taas ontot kumaukset, toinen toisensa perään, jotka kuuluivat kilometrien päähän. Ainoastaan välillä kumaukset hiljenivät pidemmäksi aikaan, mutta jatkuivat taas vähän ajan kuluttua uudelleen. Vasta auringon laksettua kumaukset vaimenivat preerialla ja antoivat tilaa kalkkarokäärmeiden kalinalle ja lintujen viserrykselle. Pieni tuulenvire nosti pölyä ilmaan ja heilutti preerian pensaita. Hevoset hirnahtelivat tallissa ja kojootti ulvoi preerialla. Talossa oli hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan Joen epätasainen kuorsaus, ja Darrenin patjan natina, kun hän kääntyi kyljeltä toiselle.

Käki-kataja

Lammin sahdin valmistama Käki-katajaolut on suomalaista olutta viimeisen päälle. Jo oluen nimi Käki tuo mieleen suomalaiset metsät, ja käen kukunnan, jonka kuulee yksinäinen retkeilijä keskellä suomalaista metsää. Retkeilijä voi olla keittelemässä aamukahvia tai grillaamassa päivällä makkaraa, kun muutaman sadan metrin päästä kuuluu käen kukuntaa. Käki-oluen etikettikin on pelkistettyä, mutta melko tyylikästä suomalaista muotoilua. Mustakeltaisen etiketin keskellä on käki pesässä pötköttömässä, todellinen käenpesä. Pullonkaulan etiketissä on vielä karkeasti piirrettyjä katajanmarjaoksia, jotka lisäävät mielikuvaa kuivista kankaista, joilla katajat kasvavat ja puskevat marjoja tämän hienon suomalaisen oluen mausteeksi. Ainut miinus muotoilulle on taas tämä iänikuinen suomalainen olutpullo, joka laskee Käen visuaalista nautintoa. Hieno Käki olisi ansainnut tulla pullotetuksi hienompaan ja mielikuvituksellisemmin muotoiltuun pulloon.

Kun kaadan oluen tuoppiin, vaahtoa ei muodostu juuri lainkaan, mutta huomioni kiinnittyy Käen upeaan oranssinruskeaan väriin. Tämä on todella kauniin väristä, silmä oikein lepää kauniissa ja tasapainoisessa värissä, jossa pienet ilmakuplat pyrkivät kohti oluen pintaa.

Käki on maultaan erittäin miellyttävä ja maukas. Olussa on selvästi makua ja sopivasti raikkautta. Maistuuko oluessa liekö katajanmarjat, ohra vai mallas, mutta erittäin onnistunut ja tasapainoinen olut on kyseessä. Täytyy vielä mainita Käen eduksi, että sitä saa reilun parin euron hintaan marketeista, joten ei mikään kovinkaan kallis olut. Myös mieto ja miellyttävä jälkimaku löytyy tästä oluesta, mikä kruunaa makunautinnon. Käki sopii erinomaisesti ihan sinällään nautittuna – mutta voin kuvitella, kuinka mainiosti se passaa esimerkiksi herkullisen pastan tai vaikkapa muikkujen ja perunamuusin kanssa kesällä ulkona nautittuna. Käki on kukkunut ja kannuksensa ansainnut.

Lancaster Bomber

Koff III

Tänään en maistellut mitään ulkomaisia erikoisuuksia, vaan kippasin perinteistä, kotimaista Koffin kolmosta. Tätä juomaa olen ehtinyt elämäni aikana kumota kurkusta alas jo satoja litroja, joten tuttu tuote kyseessä. Eihän se Koffin kolmosen maku mitenkään kummoinen ole: mieto vaalea lager, jossa jälkimaku on kuin vettä juotua. Väriltään Kohvi on melko vaalean keltainen, mutta vaahtoa syntyy reilusti, valkoista ja kuplaista. Ei tätä kotimaista lageria kannata maistelu mielessä nauttia, sen verran väljähtäneen makuista se on. Kotimainen Koff sopii silloin, kun tarkoituksena on juoda paljon ja humaltua sekä ennen kaikkea, päästä halvalla. Tätä voi kitata sen kummemmin miettimättä pullo tolkulla: mausta ei jää mielikuvia, mutta kuupan saa sekaisin – niin kuin suurimmalla osalla suomalaisista tarkoituskin taitaa olla.

Onhan se Koffin lagerilla pitkä historia ja joitain palkintojakin se on kai voittanutta. Onhan se mahdollista, että Koffin maku on niin tuttu, että kaikki uusi ja vieras maistuu erilaiselta, paremmalta. Vaikka tällä kertaa kaadoin oluen tölkistä tuoppiin, täytyy antaa hieman sapiskaa suomalaisten perinteisten olutpullojen muotoilulle, mikä ei taatusti palkintoja ole voittanut. Mielestäni Koffin pullo on harvinaisen mielikuvituksettomasti muotoiltu, eikä muotoilua ole uusittu ilmeisesti vuosikymmeniin. Pullo sisältää selkeitä kaarevia linjoja, mutta kyllä tämä muotoilu on selvästi menneiden vuosikymmenien tuote. Nykyään kaivattaisiin voimakkaampia linjoja ja yllättävämpiä ratkaisuja. Tietenkin pullot kiertävät hyvin palautuksen kautta, ja uuden pullon muotoilu ja valmistus nielisi pitkän pennin, mutta voisi sitä siitä huolimatta uudistua välillä.

Estrella

Tämä olut, jos mikä, on suunniteltu nautittavaksi suoraan pullonsuusta kevyesti rannetta kääntämällä. Pullon muotoilu suorastaan vaatii, että heti korkin avattua, pullon pitkään kaulaan tartutaan muutamalla sormella ja kaadetaan vaaleaa, kylmää lageria kurkusta alas. Ensimmäisiä kulauksia vielä säestää kauniit glub, glub -äänet, jotka viimeistään ilmoittavat, että työpäivä on ohi ja nyt on aika rentoutua. Pullo on melko korkea ja kapea, ja koska sinne mahtuu vain kolmannes litra olutta, se on juuri sopiva janojuoma työpäivän jälkeen: se ei ehdi lämmetä ennen kuin se on jo loppu, eikä siitä juurikaan humallu.

Tämän pullon suunnittelussa on selvästi nähty hieman vaivaa. Pullon muoto on kaunis ja sen kruunaa kohokirjaimin kirjoitettu Barcelona ja 1876. Jopa pullon huippu ja suu on muotoilut hienosti viimeistellen pullon tyylikkään ilmeen. Pullon punainen ja pieni etiketti on yksinkertaisuudessaan kaunis ja tyylikäs, ja se sopii upeasti ruskean pullon koristeeksi. Myös valkoinen teksti ja kultainen tähti sopivat täydellisesti punaiseen etikettiin ja tummaan pulloon.

Maultaan espanjalainen Estrella on tavallinen vaalea lager. Maku on kohtalaisen mieto, mutta hyvin raikas. Tämä olut pitää juoda kylmänä ja heti avaamisen jälkeen. Oluen maussa on ripaus sitruunaa, mikä lisää entisestään Estrellan raikkautta. Estrella nauttiessa huomaa, kuinka oluen maku, pullon muotoilu ja etiketti luovat yhdessä toimivan kokonaisuuden, joka nostaa olutnautinnon uudelle tasolle. Estrella on nimensä veroinen, tähti.

Dark Side

Dark Siden mustanvärinen stout-olut on pullotettu jämäkkään, miehekkääseen ja mustaan puolen litran pulloon. Pullon etikettikin on musta ja siinä kirmaa jänis. Tämä pullo vetää puoleensa todellisia raavaita miehiä, joiden kouraan massiivinen pullo istuu kuin kirves metsurin käteen. Luonteikas pullo johtaa oluen ystävää lievästi harhaan, koska Dark Side on kyllä pikimustaa väriltään, mutta maultaan melko mietoa. Tätä stoutia voisikin kuvailla sanoilla helppo ja mauton. Dark Sidessa on kevyttä hapokkuutta ja maussa lievää maltaisuutta. Dark Siden mietoa makua ei seuraa juuri lainkaan jälkimakua.

Dark Siden eduksi katson kuohkean ja kauniin, maitokahvinvärisen vaahdon, joka luo kauniin kontrastin mustan oluen kanssa. Hienoa vaahdon syntymistä edesauttoi varmasti myös uusia kirpparilta löytämäni oluttuoppi.

Dark Side osoittautui varsin miellyttäväksi kokemukseksi kotimaisiin lagereihin tottuneelle oluen litkijälle. Olisin kyllä mielelläni maistellut hieman voimakkaamman ja monipuolisemman makuista stoutia, mutta enköhän löydä sellaisen lähiaikoina.

Red Stripe

Tällä kertaa testivuorossa oli jälleen tuttu ja turvallinen vaalea lager-olut. Tämän kertainen valinta ei kylläkään ollut mikään ekoteko, koska testaamani Red Stripe tulee valtameren takaa tuosta reggaen, rommin ja pikajuoksijoiden luvatusta maasta eli Jamaikalta. Red Stripe on pullotettu hieman hassuun, matalaan pulloon, joka muistuttaa lähinnä perinteistä suomalaista yskänlääkepulloa. Voltteja oluesta löytyy 4,7 ja tilavuutta pullolla on kolmannes litra, joten hyvin samankaltaisia ominaisuuksia kuin vastaavilla suomalaisilla tuttavuuksilla. Pullokin on valmistettu samanlaisesta roskalasista kuin kotimaisten oluiden pullot.

Red Stripe on melko miedon makuinen, erittäin raikas ja melko hapokas olut. Väriltään olut on vaalean keltaista, kotimaisia vastaavia hieman vaaleampi ja keltaisempi. Haju on melko mieto, ja kaunista, kuohkeaa vaahtoa syntyi melko vähän. Oluen jälkimaussa on selvää hedelmäisyyttä ja lievää makeutta, mikä tuo pirteän lisän oluen makuelämykseen. 

Red Stripe sopii erityisen hyvin nautittavaksi Jamaikan rantabaareissa reggaen soidessa ja auringon porottaessa. Suomen kalseassa kesäillassa kaipaisin oluelta vähän enemmän luonnetta ja voimakkaampaa makua. Red Stripe kuitenkin osoittaa, ettei Jamaikan maine lepää ainoastaan Usain Boltin ja kumppanien leveillä harteilla. Vähän, kun säät tästä lämpenevät ja aurinko tulee useammin esiin, niin Red Stripen varaan voi järjestellä rattoisia kesäjuhlia myös täällä Suomessa.

(Kuvaa ei ole tällä kertaa, koska Canonin kamera hajosi, kun se tippui lattialle.)

Krusovice Cerne

Aamulla menin läheiseen kierrätyskeskukseen ostamaan olutlaseja uutta olutharrastustani varten. Kierrätyskeskuksestsa löytyi kaksi mainiota lasia: toinen oli perinteisen tuopin tyyppinen puolen litran kuppi ja toinen kolmanneslitran vetoinen Krusovice-oluen logolla varustettu tuoppi. Koska minulla oli nyt virallinen Krusovice-tuoppi, täytyihän minun täyttää se Krusovicellä ja antautua 400 vuoden kokemuksella tehdyn oluen vietäväksi. Krusovice Cerne on tumma lagerolut, jota valmistetaan Tsekissä. Alkoholia oluessa on 3,8 % eli vähemmän kuin kotoisissa litkuissa.

Krusovice osoittautui mielenkiintoiseksi kokemukseksi sekä maultaan että ulkonäöltään. Krusovice on väriltää erittäin tumman ruskeaa, lähes mustaa. Vaahtoa syntyi tuoppiin reilusti, ja se oli väriltään kerman valkoista ja rakenteeltaan kuohkeaa kuin hyvin vatkattu kakkutaikina. Kruovice tarjoaa melko suoran ja yksinkertaisen mauan, jossa on mukana kohtalaisesti hapokkuutta ja aavistus savun makua. Tumman lagerin ominaismaku tuli selvästi esiin, ja aistin myös humalaa tai mallasta Tsekin ylpeyden maussa. Oluen haju ei ollut voimakas, mutta pientä oluen kutsuvaa hajua hienosta, uudesta tuopistani nousi nenääni.

Krusovice osoittautui kelpo olueksi jota voi nautti sellaisenaan tai mahdollisesti maukkaan grilliruoan kanssa. Kohtalaisen matalasta alkoholiprosentista huolimatta puolen litran (kahden tuopin) nauttiminen nousi kohtalaisesti päähän luoden raukean ja väsyneen olon.

Lindemans Kriek

Yleisön pyynnöstä tulin tällä kertaa testanneeksi belgialaisen, lambic-pohjaisen kirsikkaoluen, Lindemans Kriekin. Täytyy suoraa sanoa, että nautin tätä ns. olutta ensimmäisen ja viimeisen kerran. Lindemans Kriek maistui hapokkaalle marjamehulle, ei lainkaan oluelle. Maussa oli selvästi lievästi makeahkoa kirsikkaa, mikä olisi toiminut siiderissä tai mehussa, muttei oluessa. En edes ymmärrä, miksi tätä kutsuttiin olueksi. Vaahtoakaan ei muodostunut juuri lainkaa ja haju oli voimakkaan kirsikkainen. Väriltäänkin tämä ”olut” oli punaista, mummonmehun väristä. Kaunis väri, muttei mielestäni oluen.

Pullo oli kyllä kaunis kuten kuvasta näkyy, mutta ennemmin pullon muodosta, etiketistä ja etenkin kimallekoristepaperista tulee mieleen jokin halpa kuohari – ei olut. Nyt kyllä täytyy sanoa, että Belgia sai pitkän miinuksen olutmaana tai toisaaltahan tämä voi kertoa Belgian olutkulttuurin laajuudesta ja monipuolisuudesta, kun oluesta saadaan maultaan mummon marjamehun makuista ja väriltään kauniin punaista.

Täytyy kyllä sanoa, että raikasta tämä Belgian ylpeys oli ja sopii mainiosti Suomen varhaiskesään, mutta itse en syttynyt tälle kirsikkaoluelle lainkaa. Suosittelenkin Lindemans Kriekiä lämpimästi kaikille siiderin ja kuoharin ystäville, joille oikea olut ei oikein uppoa. 

Miinuksena vielä matala 3,5 prosentin alkoholipitoisuus, josta lähinnä Päivi Räsänen olisi iloinen.

Newcastle Brown Ale

Tänään oli testivuorossa ensimmäinen tumma olut, ainakin väriltään. Newcastle Brown Ale on niin sanottu brown ale, eli ei varsinainen tumma olut, ja sitä valmistetaan yllätys yllätys Newcastlessa, Koillis-Englannissa.

Newcastle Brown Alella on minulle erityinen merkitys, koska nuoruudessani kannatin jalkapalloseura Newcastle Unitedia, ja heidän pelipaitansa oli varustettu Newcastle Brown Alen tyylikkäällä ja värikkäällä logolla. Siihen aikaan en vielä oluen kanssa lätrännyt, joten aluksi luulin, että olutlogo on seuran logo. Myöhemmin asia tietenkin selvisi, ja pahaksi pettymyksekseni huomasin, etten oikein pidä tästä ruskeasta alesta.

Nyt maistaessani Newcastlen ylpeyttä huomasin pitäväni sen keskitäyteläisestä mausta ja aavistuksenomaisesta hedelmäisyydestä. Brown Alessa oli jonkinlaista hapokkuutta, eikä se ollut sameaa ja maltaista kuten todelliset tummat oluet. Väriltään Brown Ale on tietenkin upea: Oiva Toikan tuopissa kaunis ruskean oranssi väri pääsi oikeuksiinsa ja loi iltaauringon kanssa kaunista ja herkkää tunnelmaa oluen maistelulle. Hajultaan Newcastle-olut on hyvä. Olin havaitsevinani jotain melko voimaksta hajua, mutten oikein tiedä mitä se oli, liekö humalaa vai mallasta. Vaahtoa en päässyt tälläkään kertaa arvioimaan, koska vaahtoa ei juurikaan syntynyt, kun kaadoin pienen kolmanneslitran pullon suureen Toikan puolen litran tuoppiin.

Vuosien varrella näyttää olutmakuni laajentuneen, koska tällä kertaa Newcastle Brown Ale maistui oikein mainiolta. Suosittelisin Newcastle nautittavaksi irkkupubissa, samalla kun katsoo Newcastle Unitedin peliä. Siinä pitäisi olla tunnelma kohdallaan, varsinkin, kun Newcastle United on päättänyt, ainakin toistaiseksi, vuosia kestäneen räpistelyn liigan pohjamudissa.

Honey Dew

Baaritiskin takana oleva jääkaappi on täynnä ulkomaalaisia oluita. Vieri vieressä on toinen toistaan mielenkiintoisemman näköisiä oluita. Mietin kuumeisesti, minkä oluen valita. Baarityttö tulee tiskin toisesta päästä palvelualttiin oloisesti minua kohti. Kohta minun on tehtävä päätöskeni – muutaman sekunnin sisällä. Juuri, kun nainen tulee kohdalleni, huomaan toiseksi alimman hyllyn vasemmassa reunassa tummanruskean olutpullon, jossa on keltainen etiketti ja jossa lukee Honey Dew ja tekstin alapuolella on mehiläisen kuva. Päätän valita Honey Dew:n sen kirkkaan ja pirteän etiketin takia.

Honey Dew on Fuller's Breweryn vaalea ale, jota tarjoillaan puolen litran pulloista. Olut on kohtalaisesti hapokas ja maultaan raikas ja mieto. Maussa on myös aavistus hedelmäisyyttä ja vähän katkeruutta. Hunajan aromi tulee esiin etenkin oluen jälkimaussa, mutta kyllä lievää makeutta tai hunajaa on myös itse oluen maussa. Voi olla tietenkin, että maistan hunajan, vain koska oluen nimi on Honey Dew ja etiketissä on mehiläinen. Tällä kertaa en tullut tarkastelleeksi vaahdon väriä ja rakennetta, koska tv:stä tulee Suomen lätkämatsi ja olen hätäinen maistamaan tätä mielenkiintoista hunajaolutta. Viereisen kuvan perusteella voi päätellä, että vaahto on perinteistä valkoista vaahtoa. Päätän myös hieman tutustua oluen hajuun ja huomaan lieväksi yllätyksekseni, kuinka hunajainen oluen tuoksu on. Hunajan tuoksu suorastaan leijailee nenääni, ja mieleni leijailee kohti kesän hunajaisia mehiläispesiä.

Muuten oluen maku osoittautuu hyvin perinteiseksi vaalean ale-oluen mauksi. Kokonaisuutena helposti lähestyttävä, kelpo olut, mutta ei hunaja ihan parhaita olutaromeja kuitenkaan ole, paremmin hunaja sopii teehen.

Canterbury Jack

Englannin vanhimmasta panimosta tuleva Jack on kaunis ilmestys kirkkaan värinsä ja tukevan pullonsa ansiosta. Pullo on melko leveä, joten pienikätiselle se ei sovi kovinkaan hyvin käteen, joten Jackin nautinto onnistuu parhaiten lasista. Jack kuuluu perinteisiin ale-oluisiin. Väriltään Jack on oransin ja kuparin välimaastossa, ja vaahto on kuohkeaa ja kermaisen valkoista. Hajusta ei oiken ei saa selvää, varsinkin, kun kevään siitepölyt ovat tukkineet vasemman sieraimeni.

Sitten itse pääasiaan eli alkoholiprosenttiin. Jackissa on 4 tilavuusprosenttia alkoholia, ja pää meni hieman sekaisen yhden puolen litran vetoisen Jackin kumoamisesta. Vatsa oli kyllä kohtalaisen tyhjä ennen Jackin nauttimista, vaikka vedinkin pienin pitsan palasen olutta hörppiessäni. Maultaan Jack on hedelmäisen raikas. Maku ei ole mitenkään voimakas, joten se uppoaa kohtalaisen kevyesti ja sulavasti alas. Pitsaa suussa oluen makua häviää lähes täysin, joten pitsan kyytipojaksi sopii paremmin voimakkaamman makuiset oluet. Jack on kevyesti hapokas, mikä sopii hyvin miedon hedelmäiseen makuun. Kokonaisuutena Jack on kelpo kokemus, joka sopi erityisen hyvin suomalaisiin melko mauttomiin lagereihin tottuneelle. Tiettyä särmää ja omaperäisyyttä olisin Jackiltä kaivannut hieman enemmän, mutta Jack lunastaa paikkansa kaupan hyllyllä raikkaalla ja hedelmäisellä maullaan, kauniilla pullon muotoilulla ja pirteällä värillään.